SAARAN NÄKÖKULMA
''Anteeksi neiti, mutta ette saa tulla ambulanssiin, jos ette ole perhettä.'' ärsyttävä ambulanssikuski työnsi minut pois ambulanssista. MITÄ? OLETKO TOSISSASI?! Rakastan häntä. Tiedän sen nyt, vaikka voi olla jo liian myöhäistä. Mitä jos hän herää ja en ole siellä? Välittääkö hän? Hän ei varmastikkaan rakasta minua takaisin; jos hän rakastaisi, hän ei olisi tehnyt näin. Eikö hän ajatellut minua tai poikia ennenkuin teki tätä? Tiedän, ettei pitäisi olla vihainen, mutta tämä on itsekästä!
Ei! En voi olla vihainen hänelle, voin olla vihainen Cindylle. Ajatus hänestä inhotti minua. Luulin, että ilkeitä ämmiä on vain elokuvissa, mutta niitä onkin myös tosielämässä. ''Kiltti, mun täytyy tulla!'' rukoilin häntä, melkein polvillani. ''Oletko perhettä?'' hän kysyi ja risti kätensä rinnan päälle. ''En oikeastaan mutta-'' minut keskeytettiin. ''Sitten et voi tulla ambulanssiin.'' hän alkoi kävellä pois päin, mutta tartuin häntä kädestä.
''MUTTA RAKASTAN HÄNTÄ!'' huusin hänelle suoraan naamaan ja kyyneleet valuivat silmistäni pitkin poskia. Hän epäröi, mutta nyökkäsi sitten. ''Jos pomoni kysyy, et ole nähnyt minua.'' hän sanoi ankarasti ja auttoi minut sisään ambulanssiin. Kiitin häntä ja katsoin Louta. Hänet oli kiinnitetty kaiken maailman koneisiin ja hänen kätensä oli sidottu siteisiin. Hänen paljas jalkansa oltiin nostettu ylös ja siinä oli jonkinlainen tuki.
Louis tuntui vieläkin kylmältä. Halusin vain pitää häntä kädestä ja kertoa hänelle että kaikki tulee olemaan hyvin, mutta en tiedä tuleeko kaikki olemaan hyvin. Mitä jos asiat eivät tulekaan olemaan hyvin? En voinut valehdella hänelle. En voisi ikinä valehdella, varsinkaan miehelle jota rakastan, vaikka se olisikin vain hänen omaksi parhaakseen.
Pysähdyimme sairaalan pihaan ja hänet otettiin kiireellä ulos ambulanssista. Hölkkäsin heidän vierellään, mutta hänet vietiin huoneeseen ja ovet lukittiin. ''Oletteko Hra Tomlinsonin ystävä?'' keski-ikäinen hoitaja kysyi minulta. Nyökkäsin ja hän ohjasi minut istumaan penkille. Istuin ja hän istui viereeni. ''Hra Tomlinson..-'' ''Sano häntä Louisiksi'' keskeytin hänet. ''Hän on Louis, ei Hra Tomlinson.''
''Okei, no, Louis on menettänyt paljon verta ja on tajuton. Hän joutuu leikkaukseen polvensa takia, hänelle yritetään myös saada verisiirrettä. Onneksi Louis on yleisintä verityyppiä, joten hänelle löydetään helposti luovuttaja.'' nainen kertoi. ''Tuleeko hän kuntoon?'' kysyin vauvaäänellä, tunsin kun se söi minua sisältäpäin. ''Hän satutti itseään aika pahasti..'' hän otti kädestäni äidillisesti. ''Et vastannut kysymykseeni.'' sanoin surullisesti, en edes yrittänyt pitää kyyneleitä sisälläni enää.
''Koska en halua, että toiveesi nousevat liian ylös. Suosittelen valmistautumaan pahimpaan, mutta toivomaan parasta.'' hän irrotti kätensä kädestäni ja lähti kävelemään käytävää pitkin.
Suosittelen valmistautumaan pahimpaan, mutta toivomaan parasta.
Mitä sen pitäsi tarkoittaa? Tuleeko hän kuntoon vai.... vai... vai ei? Miksei hän sanonut suoraan? He sanovat niin vain silloin, kun kaikki ei ole hyvin, eikö niin? ''Ootko sä kunnossa?'' Harryn huolestunut ääni herätti minut ajatuksistani. Hän istui vieressäni. Hänellä oli punaiset silmät ja nenä. Ja hänellä oli vain takki ja bokserit. Ei kenkiä, ei paitaa vain bokserit ja takki. Jos minusta ei tuntuisi näin pahalta nyt, nauraisin itseni kuoliaaksi.
''Hän joutuu leikkaukseen.'' sanoin hiljaa, vältellen kysymystä. ''Joo, niin kuulin. Ja otan tuon ei:nä.'' hän kietoi kätensä ympärilleni ja laskin pääni hänen rinnalleen. Hän leikki hiuksillani kun itkin hänen rintaansa vasten. Tunsin hänen olkapäänsä tärisevän välillä ja sen, kun hänen kyyneleensä valuivat otsalleni. Tunsin toisten vahvojen käsien kietoutuvan ympärilleni ja näin Liamin. Mutta en sitä Liamia, jonka tunsin. Tällä Liamilla oli punaiset silmät ja hänen ihanat suklaanruskeat silmänsä olivat täynnä huolta ja surullisuutta. En pitänyt tästä Liamista, hän pelotti minua.
Niall seisoi hänen takanaan, hänen päänsä oli hänen käsissään. Hänen olkapäänsä tärisivät myös, mutta Zayn ei ollut itkenyt vielä tippaakaan. Hän näytti olevan shokissa. Juuri kun olin aikomassa kysyä häneltä, että oliko hän robotti, hän purskahti itkuun. Niall meni hänen luokseen halaamaan. Hautasin taas pääni Harryn paljaaseen rintakehään. Tunsin silmieni painavan, kun laskin hänen hengityksiänsä.
''Mun on täällä parempi, Saara, sunkaan ei tarttee kestää mua.'' Louis sanoi jostain vaaleasta valosta. ''Louis, mä tarvitsen sua. Rakastan sua. Ota mut mukaasi.'' anelin häntä. ''Etsä oikeasti mua rakasta, tartteet vain ystävää.'' hän hymyili minulle. ''Mulla on kavereita! En tarvitse niitä, tarvitsen sua!'' hän näytti katoavan kauemmas ja kauemmas. Yritin pitää hänestä kiinni, mutta se oli mahdotonta. ''Mitä ystäviä? En näe ketään kanssasi.'' hänen äänensä katosi enemmän ja enemmän joka sanalla. Katsoin ympärilleni. Näytin olevan jossain pimeässä laatikossa. Ainoa valo jonka näin , oli katoava Louis. Louis oli ainoa toivonsäteeni.
''Saara! Saara!! Saara, pliis, tee se Loun takia!!'' Niall ravisteli hellästi olkapäitäni. Silmäni aukesivat ja näin Niallin. Oliko kaikki tuo unta? Se tuntui niin todelliselta. Nousin ylös ja riensin Liamin luo toiseen huoneeseen. Kaikki pojat olivat myös siellä ja hoitaja. Kun saavuimme huoneeseen Niallin kanssa hoitaja alkoi puhumaan.
''Nyt kun kaikki olemme täällä, minulla on uutisia Louis Tomlinsonin tilasta...''
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti