We'll get there OSA 14

EFFIEN NÄKÖKULMA

Et voi olla tosissasi. Ilta meni niin hyvin ennenkuin Marcel tuli. Mitä hän edes tekee täällä? Mitä jos Alice on täällä hänen kanssaan? En tiedä mitä ajatella..

''Sä tuut nyt mun kanssa.'' Marcel sanoi tummalla äänellä ja otti pari askelta kohti minua. ''No en tasan! Mä oon täällä Zaynin kanssa, enkä aio lähteä!'' huusin hänelle. Hän alkoi mulkoilla Zaynia ja otti askeleita nyt häntä kohti. Zayn ottaa myös katsekontaktin häneen ja alkaa kävellä häntä kohti nyrkit puristuksissa. Mitä tapahtuu? Miksi Marcel käyttäytyy näin? Hänellä on Alice, miksei hän vain voi jättää minua jo rauhaan? En halua hänen satuttavan Zaynia.

''Eff, sä tuut mun kanssa. Nyt.'' Marcel sanoi vihoissaan. ''En.'' sanoin hiljaa katsoen häntä. Jos hän luulee, että saa komennella minua niin kuin haluaa, hän on niin väärässä. ''Lähe jo. On selvää, ettei hän halua sua. Sulla on jo Alice. Mee nauttimaan hänestä.'' Zayn sanoi virnistäen. 

Siitä Marcel suuttuu enemmän, vetää Zaynia turpaan, tarttuu ranteestani ja vetää minua perässään. Zayn nousi äkkiä auttamaan minua, mutta ravistelin hänelle päätäni ei:ksi. Hän näyttää hämmästyneeltä, mutta tämä on minun asiani. Marcel voisi satuttaa häntä pahemminkin, enkä halua sitä. Kuka tietää, mitä hirveyksiä hän tekisi ihanalle pojalle, jonka kanssa olin juuri treffeillä.

Vedin ranteeni pois hänen otteestaan ja pysähdyin. En voi mennä Marcelin kanssa. Hän jätti minut ja valehteli, joten minun ei tarvitsisi edes puhua hänelle. ''Mitä hittoa sä luulet tekeväs?'' Marcel sanoi kääntyen. ''Mitä sä haluat musta?'' sanoin hiljaa katsoen alas. Hiljaisuus valtaa ilman ja minun oli pakko katsoa häntä. Hänen silmänsä ovat liimautuneet omiini ja oli pakko purra huultani.

Hän on täydellinen. Hänen piirteensä, hänen ruskeat kiharansa ja leukarajansa. Ja yksi asia, jota en voi vastustaa on hänen smaragdin vihreät silmänsä. Enkä tiedä miksi, mutta ne vaihtavat aina väriä. Joskus tummat, joskus vaaleat. Melkein mustat. Se pelottaa minua. Katsoin taas alas ja hän otti askeleita minua kohti ja nosti leukaani.

''Mä vien sut takasin kotiin.'' hän sanoi. Ravistelin päätäni, otin askeleen taaksepäin ja katsoin taakse. Näin Zaynin varjon. ''Eff, älä pakota mua tekemään sitä.'' hän sanoi ja hänen äänensä alkoi käydä syvemmäksi. Ravistelin päätäni ja otin taas askeleen taaksepäin. Sitten hän tuli luokseni ja heitti minut olkapäänsä yli.

''Laske mut alas, Marcel!'' huusin, mutta hän vain käveli autollensa päin. Hän laittoi minut etupenkille, ihme kun ei takakonttiin. Hän hölkkäsi auton toiselle puolen, hyppäsi sisään ja käynnisti auton nopeasti. Mitä hän haluaa minusta? Hänellä on Alice ja hänen pitäisi tietää, etten enää kaipaa häntä. En koskaan pitänyt hänestä oikeastaan. Vai pidinkö?

Huokaisin ja katsoin ulos ikkunasta. Ehkä oli ihan hyvä asia, että hän tuli viemään minut kotiin. Olen erittäin väsynyt ja pääsen heti kotona shortseihin ja toppiin, ihanaa. 

''Oon pahoillani'' hän sanoi rikkoen hiljaisuuden. Miksi hän on pahoillaan? Onko tämä joku keino saada minut uskomaan kaikkiin hänen valheisiinsa taas?

''Ihan sama.'' sanoin enkä katsonut häntä.
''Oikeasti oon!'' hän sanoi, ehkä vähän liiankin kovaa.
''Ihan sama, Marcel.'' 
''Eff, miksi sä oot mulle vihanen? Emmä oo tehny mitään väärin.'' hän sanoi. Ai et ole tehnyt mitään väärin? Miksi sitten pyytelet anteeksi? En tule ikinä ymmärtämään tätä poikaa.
''Ekaksi, jos et tehny mitään väärin miksä pyytelet anteeksi, tokaksi..-''
''En vaan halua, että oot vihanen ilman syytä. Eli jos pyydän anteeksi, sä annat mulle anteeksi ja kaikki on hyvin.'' hän sanoi keskeyttäen.
''Mitä sä odotat? Tulin niihin bileisiin, sä kuhertelet Alicen kanssa vaikka sanoit ettet ikinä tee sitä! Sitten mulle kerrottiin että te harrastitte seksiä. Sen jälkeen kun olin suudellu Zaynia, sä ryntäät ovesta pois ku joku myrsky. En halua uskoa sua enää. Sä luultavasti vaan valehtelet taas.''

Hetki myöhemmin auto oli täynnä hiljaisuutta ja molemmat ihmettelimme sitä, mitä juuri sanoin. Silmäni kulmasta näin, kun hänen otteensa kiristyi ratista ja hänen suunsa meni mutrulle. Se mitä sanoin, oliko se liikaa? Hän ansaitsi sen, eikö? Olen tuntenut hänet vain pari viikkoa ja hän on jo nyt tehnyt elämästäni hämmentävää ja vaikeaa, niinkuin Stan silloin.

Saavuimme taloni eteen, hän parkkeerasi ja painautui penkkiinsä. Ravistelin päätäni ja läimäytin auton oven kiinni. En oikeastaan tarkoittanut sitä, mutta se vaan meni niin. Avasin oven ja laitoin sen nopeasti lukkoon. Liu'uin ovea pitkin istumaan ja laitoin pääni käsiini. Huokaisin. Todellisuus iski minuun. Todella kovaa.

Olen rakastanut Marcel Stylesiin enkä tiedä mitä tehdä.

MARCELIN NÄKÖKULMA

Katsoin kun hän juoksi ovelleen, avasi sen ja sulki sen. Huokaisin ja iskin nyrkilläni rattiin. Mitä olenkaan tehnyt? Effie vihaa minua, ja se on täysin omaa syytäni. Käynnistin autoni ja lähdin parkista. Kotimatka tuntui ikuisuudelta.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

''Hei kulta, miten iltasi meni?'' äiti kysyi hymyillen. Kohautin olkapäitäni ja hymyilin. Lähdin yläkertaan ja laitoin huoneeni oven kiinni. En jaksa nyt iloisia ihmisiä. Rakastan äitiäni, mutta hän on ollut lähiaikoina niin mukava ja iloinen, että se alkaa ottaa päähän. Kävelin ympäri huonetta kirosanat mielessäni. 

Effie ei hyväksy anteeksipyyntöäni. Hän tuntee minut paremmin kuin luulin, tapasimmehan vasta pari viikkoa sitten. Ehkä tein kaiken liian nopeasti. Pitäisi pysyä Alicen kanssa. Effie ei edes ole tyyppiäni, hän on liian hyvä minulle. Effie on myös neitsyt, minä en. Minulla on paljon kokemusta, mutta en ole ikinä tehnyt sitä neitsyeen kanssa. Ajatus siitä, että tekisin sen Effien kanssa, on outo. 

Ravistelin päätäni ajatuksilleni ja menin makaamaan sänkyyni. Siitä asti kun Effie tuli elämääni, on elämäni ollut hämmentävää. En uskonut, että koskaan tulisin puhumaankaan Alicelle saatikaan sitä, että olisin hänen kanssaan. Emme ole pari, mutta hän haluaisi sitä. Ehkä pitäisi ottaa tarjous vastaan.

Huokaisten hieroin naamaani ja peitin silmäni. Otan kaiken takaisin. En ajattele Alicea niin kuin kaikki luulevat minun ajattelevan, enkä ymmärrä miksi he edes luulevat jotain sellaista. Olen ollut hänen kanssaan kerran, niinkuin melkein kaikkien koulun tyttöjen kanssa, paitsi Effien. Olen vain suudellut häntä. Hänen huulensa ovat niin pehmeät. Toivon, että voisin vain suudella ja suudella niitä koko ajan. Mutta en halua myöntää sitä.

''Kultaseni, haluaisitko puhua?'' äiti koputti oveen. ''En!'' huudahdin ärsyyntyneesti ja pyöritin silmiäni. Viime aikoina emme ole oikein tulleet toimeen ja se on minun vikani. Kun olin nuorempi, riitelimme, mutta en halua ajatella sitä, se on liian paha.

Hetki myöhemmin kuulin jalkojen astelevan takaisin alakertaan ja päästin pienen huokauksen huuliltani. Äitini alkaa taas varmaan vihaamaan minua käytökseni takia, mutta en voi sille mitään. Ei se ole minun vikani, eikä tule koskaan olemaankaan. Ihmisten täytyy ymmärtää, etteivät voi syyttää minua kaikesta ja antaa olla. 

Tämä kaikki on aivan liikaa ja minun pitäisi unohtaa kaikki, mutta ainakun yritän, tämä ihana tyttö pulpahtaa mieleeni kaikkialla minne menen. Paras asia, mitä voin nyt tehdä itselleni on mennä sänkyyn ja unohtaa kaikki mitä Effie sanoi. En koskaan satuttanut häntä, enkä koskaan aiokaan. 

Otin vaatteeni pois ja heitin ne lattialle. Heitin päiväpeiton pois, pöyhin tyynyä ja hyppäsin peiton alle. En jaksanut pestä hampaita tänään. Laitoin pikkulampun päälle ja katsoin puhelintani, jos vaikka Effie olisi tekstannut. Ei ollut. Huokaisin, laitoin puhelimen yöpöydälle, sammutin lampun ja katsoin kattoa. 

Tunteeni ottavat vallan. Asia, jonka en halunnut tapahtuvan, on tapahtunut.

Olen rakastunut Effieen ja kovaa.

Anteeks taas tämmönen huono ja sekava osa, mut tän tarinan kaa ei oikeesti mee nyt hyvin! Yritän tsemppaa teiän vuoks ;)