What could be worse #1

CARRIEN NÄKÖKULMA

Heräsin ja en osannut muistaa mitään. Avasin silmäni ja katsastelin huonetta, jossa olin. Olen sairaalassa. Joku mies istui tuolilla vieressäni ja nukkui. Yskäisin ja yritin nousta istumaan. Kipu yltyi suurimmilleen ja huusin, luulen että herätin miehen. Mutta kipu oli liian kova ja silmissäni sumeni uudelleen.

Uneksin onnettomuudesta, rekka osui automme kylkeen.. Näin ajovalojen osoittavan suoraan autoomme. Huuto kaikui sisälläni. 
Heräsin, täysin paniikissa.
''Shhh! Kaikki hyvin, Carrie, kaikki hyvin!'' miesääni rauhoitteli minua brittiaksentilla.

''Missä äiti?!'' huusin ja pidättelin itkua sisälläni. Katsoin miestä ensimmäisen kerran kunnolla. Hän oli hämärästi.. tuttu?
''Muistatko minut?'' mies kysyi.
''Tavallaan, tunnenko sinut?'' kysyin, ja huomasin hänen vaihtavan aihetta. 
''Äitisi oli siskoni.. Enosi Simon, muistatko?'' hän sanoi ja laittoi tekohymyn kasvoilleen. Sanat soivat päässäni. Vannon sydämeni pysähtyvän.
''Mitenniin oli?!'' huusin hänelle, vaikka sanat takkuilivat. Hän katsoi lattiaan ja sitten suoraan silmiini.
''Hän ei selvinnyt siitä..'' hän sanoi hiljaa ja laittoi kätensä olkapäälleni rauhoittaakseen minua. Kun hän sanoi nuo sanat, tunsin niiden syövän minua sisältäpäin. 
''Ei!!'' huusin, värisevällä äänellä. Yritin nousta ylös, tällä kertaa se sattui vähemmän. Yritin kuumeisesti liikkua ja saada johtoja pois itsestäni.

''Hoitaja!!'' Simon huusi käytävälle. Hän yritti pitää minua sängyssä samalla kun kolme, tai neljä hoitajaa ryntäsivät sisään. He pitelivät minua sängyssä, vaikka yritin vielä päästä pois. Tunsin piston käsivarressani ja pian koko vartaloni rentoutui täysin itsestään. Hienoa. Sitten näköni sumeni, taas.

*

Heräsin seuraavan kerran, kun kuulin huoneestani kiistelyn ääniä. 
''Keitä te ootte, ja missä Simon on?'' kysyin heiltä hämmentyneenä. He lopettivat kiistansa heti ja katsoivat minuun. En saanut selvää heidän kasvoistaan, huone oli pimeänä. 
''Ööh.. me käydään hakemassa se!'' yksi heistä sanoi hermostuneena.. brittiaksentilla? Kuulin neljän muun myöntyvän kommenttiin. Kaikki kiiruhtivat pois huoneestani. Olipas outoa.

Yritin muistaa mitä tapahtui, kun viimeksi näköni sumentui. Muistikuvani oli edelleen aika heikko. Sitten kaikki muistui mieleeni nopeasti.
''Hän ei selvinnyt siitä..'' nuo neljä sanaa pyörivät päässäni. Aloin itkeä, päästäen kaiken ulos.
''Carrie, oletko kunnossa?'' Simon kysyi tullessaan huoneeseen. Hän istui sänkyni viereiseen tuoliin ja minä jatkoin itkemistä. Kun itku jotenkuten loppui, kysyin häneltä hiljaa.
''Hänkö on todella kuollut?'' 
''Olen niin pahoillani. Tiedän tämän olevan rankkaa'' hän sanoi suoraan. Nyökkäsin.
''Milloin hautajaiset pidetään?''
''Neljän päivän päästä'' Simon huokaisi.
''Minun täytyy päästä sinne... Missä Lulu on?'' kysyin.
''Ystäväsi?''
''Niin, saanko nähdä hänet?'' kysyin Simonilta hermostuneena.
''Tottakai. Menen soittamaan hänelle'' hän sanoi ja lähti huoneesta.

Jäin yksin huoneeseen, makaamaan sänkyyn. Aloin miettimään asioita. Hän kuoli... minun takiani. Äiti on... kuollut. Hän oli tavallaan ollut paras ystäväni. Halusin sanoa asian ääneen, etten olisi luullut olevani unessa.
''Äiti on kuollut'' kuiskasin hiljaa itselleni. Minun olisi pitänyt kuolla. Miksi sen piti olla hän? Hän ansaitsi paremman tyttären, olen kamala. Miksi olen tällainen?
''Ystäväsi tulee kohta'' Simon sanoi kävellessään takaisin huoneeseeni.
''Voitko viedä mut musiikkihuoneeseeni?'' kysyin.
''Sinnekkö joka on kotonasi?''
Kotonani on niin sanottu musiikkihuone, jossa säilytän kaikkea musiikkiin liittyvää; levyjä, biisejäni, pianoni, rumpuni, mikrofonini.. Se on huone, johon pakenen. Siellä ei tapahdu ikinä mitään pahaa. Olen turvassa siellä.
''Niin'' sanoin ravistellen päätäni.
''Minun täytyy tarkistaa lääkäreiltä ensin'' Simon vastasi.
''Okei.. eli mikä mussa on vikana?'' kysyin ihmetellen kipua kehossani.
''No, et meinannut edes selvitä.. Jalkasi on murtunut, käsissäsi ja jaloissasi on monia tikkejä. Olkapäässäsi on 22 tikkiä. Sisälläsi oli myös jonkinlainen vuoto, mutta se korjattiin jo'' Simon vastasi hermostuneesti. Halusin vain itkeä. Mutta ansaitsen tämän. Äiti on kuollut ja se on minun vikani.

''SIMON, LOU PÖLLI PIZZANI!!'' kuulin irkkuaksentin huutavan käytävästä. Mitä hittoa? Simon katsoi minua anteeksipyytävästi ja ryntäsi ulos huoneestani. Mitä tapahtuu?
Makasin pari minuuttia yksikseni, sitten ovi avautui. Se oli Lulu.
''Carrie!!! Miten voit?!'' hän huudahti huolissaan ja juoksi halaamaan minua.
''Lulu!! Ihan... hyvin'' valehtelin. Silmäni tulvivat kyyneliin taas. Lulu istui viereeni sairaalasängylle.
''Älä sano mulle, että oot kunnossa, mä tiedän ettet oo'' Lulu sanoi tosissaan. Tunsin puukon viiltelevän sydäntäni ja murruin Lulun käsiin.
''Se oli mun vika, sen olis pitäny olla minä..'' nyyhkytin.
''Ei ole, Carrie. Älä sano noin'' hän sanoi yrittäen rauhoitella minua.
''Totta se on!!'' huusin itkien kovempaa. ''Hän on poissa, enkä voi pyytää anteeksi sitä, että olin huono tytär. H-hän e-ei tiedä.. että r-rakas-stan hä-äntä!'' änkytin. Nyyhkytin hysteerisesti samalla kun Lulu halasi ja lohdutti minua. Mikään ei ikinä tulisi olemaan samoin. Itkin itseni uneen.

*

Heräsin ja näin Simonin jo odottavan sitä vieressäni. 
''Huomenta, rakas'' hän sanoi lämpimästi hymyillen.
''Huomenta'' sanoin takaisin ja väläytin tekohymyn. Eksyin ajatuksiini ja päätin alkaa kysymään kysymyksiä, mitkä mieltäni vaivasivat.
''Kauanko olen ollut täällä?'' kysyin hieman hermostuneena.
''Noin kaksi kuukautta'' Simon sanoi ja katsoi minuun. Nyökkäsin hitaasti, taisin olla poissaolevana aika kauan. Varmaan lääkkeiden takia.
''Pääsenkö musiikkihuoneeseeni tänään?'' kysyin uteliaana.
''Lääkäri sanoi, että sinun olisi hyvä lähteä jo. Pidän sinusta huolta, jos vain haluat niin'' Simon tarjosi.
''Kiitos'' sanoin samalla kun hoitaja auttoi minua ylös sängystä, ohjaten minua sairaalan vessaan. Jalkakipsin kanssa oli outoa ja vaikeaa liikkua. Pääsisin suihkuun, hoitajan piti vain laittaa kipsin päälle ensin muovi. Istuin odottaen hoitajaa ja katsoin ikkunasta ulos. Simon sanoi, että olen ollut täällä 2 kuukautta, eli se tarkoittaa että nyt on jo kesäkuu. Koulut ovat siis loppuneet tältä vuodelta.

*

Pukeuduin vaatteisiin, jota Lulu oli kai tuonut kotoolta. Meikkasin nopeasti ja sitten hoitaja vei minut huoneeseen, jossa kipsi otettaisiin pois. Istuuduin ja ajattelin, että ehkä tämä olisi vain unta. Tuntui, että olisin leijaillut painottomana jossain. Miten elämäni kääntyi tällaiseksi?
Vihdoin kipsi oli poissa ja jalalla käveleminen tuntui vielä oudommalta, kuin mitä silloin kun kipsi oli vielä paikallaan. 
''Valmis?'' Simon kysyi kun tulin takaisin huoneeseeni.
''Jep'' sanoin ja seurasin häntä sairaalan vastaanottoon. Pääsimme ulos ja ulkona meitä odotti monta paparazzia, kameroiden salamat välähdellen. Ja olen varma, että kuulin, kun joku huusi; ''Kuka hän on, onko hän seuraava superstara?'' ja ''Onko hän One Directionin lämppäri uudelle kiertueelle?''. Katsoin heitä kuin hulluja ja Simon johdatti meidät pois väkijoukon läpi autoonsa.

''Mitä hittoa toi oli?'' kysyin häneltä täysin hämmentyneenä kun hän käynnisti autoa. Hän katsoi minua sympaattisesti ja ravisti päätään.
''Kerron myöhemmin'' hän sanoi kun ajoimme pois parkkipaikalta.
''Ööh.. okei'' sanoin hämmentyneenä. Simon avasi radion ja sieltä tuli One Directionin 'Up All Night'.
''Kuunteletko heitä?'' Simon kysyi uteliaasti.
''Todellakin! Mä ja Lulu ollaan varmaan suurimmat fanit ikinä!'' sanoin iloisesti ja muistin, kuinka hän oli niin kovasti ihastunut Nialliin ja minä Harryyn.
Saavuimme äidin ja minun talolle. Pääsin ulos autosta ja kävelin tyhjään taloon, siitä suoraan musiikkihuoneeseeni. Tuntui niin kotoisalta, kun pääsin soittimien ja julisteiden ympäröimään huoneeseen. Istuin pianotuolille, näpyttelin muutamaa sointua ja suljin silmäni. Unohdin Simonin olleen siellä myös, kunnes hän sanoi;
''Vaikuttavaa''
''Aijjaa, kiitos'' sanoin ja käännyin katsomaan häntä.
Sitten hänen puhelimensa alkoi soida.
''I need that one thing, and you've got that one thing!'' oli puhelimen soittoääni. Mikä intohimo Simonilla on poikiin? Outoa, jos minulta kysytään.
''Olen täällä'' hän sanoi vastatessaan puhelimeen ja osoitti olohuoneen suuntaa.

Soitin ja lauloin kaikki omat kappaleeni. Halusin vain kadota musiikkiini. Tuntien jälkeen nousin pianon äärestä ja menin ikkunaan katsomaan auringonlaskua.
Sitten kävelin olohuoneeseen ja löysin Simonin nukkumasta sohvalla, tv auki. Virnistin. Hän on niin mukava. Hänen puhelimensa alkoi taas soida pöydällä, luulin sen herättävän hänet, mutta ei. Katsoin näyttöön ja siinä luki 'Hazza'. Päätin vastata puheluun.
''Haloo?'' vastasin.
''Simon?'' tuttu brittiaksentti kysyi.
''Ei ei. Hän nukahti'' sanoin.
''Eli tämä on Carrie?'' brittipoika kysyi.
''Jep, kuka siellä? Haluatko että herätän Simonin?'' kysyin epävarmana siitä mihin keskustelu oli johtamassa.
''Öm, ei tarvitse. Sano että soittaa kun herää'' poika sanoi. Kuulin puhelun taustalta tutun irkku- ja toisen brittiaksentin.
''Okei, moikka'' sanoin hämmentyneenä.
''Heippa!'' poika huudahti. Lopetin puhelun ja laitoin puhelimen takaisin pöydälle.

Menin yläkertaan omaan huoneeseeni ja laitoin jättisuuren paidan ylleni. Sitten menin nukkumaan äitini sängylle. Se muistutti minua siitä kun olin pieni ja menin myrskyöinä äidin viereen nukkumaan. Hän antoi minun nukkua vieressään ja lohdutti minua. Mutta sitä ei tapahtuisi enää. Enää on jäljellä vain muistot...

SIINÄ SE! EKA OSA!

Kuulostaako millään kiinnostavan...? :)

Voi ei, toivon niin paljon et tänne eksyy vielä joku... :o