Kiss me OSA 17

NIALLIN NÄKÖKULMA

Zayn on ollut sairaalassa kaksin viikkoa. Louis ei ole lähtenyt hänen rinnaltaan kertaakaan, eikä hän ole sanonut sanaakaan Liamille. Liam ei ole ollut oma itsensä. Ja kumpikaan ei halua kertoa minulle tai Harrylle mitä sinä iltana tapahtui. Mikä sai Zaynin juoksemaan niin? Sen on täytynyt olla jotain pahaa, jotain todella pahaa.
Kävelin Zaynin sairaalahuoneen oven ulkopuolelle, hän ei ollut herännyt vielä. Louis oli nukahtanut. Zayn näytti niin.. avuttomalta. Häneen meni johtoja kaikkialle, hänen jalkansa oli paketissa ja hänen päänsä oli laitettu siteeseen. Kyyneleet täyttivät silmäni, miten Louis jaksaa? Hän ei ole puhunut kellekkään, eikä tosiaankaan Liamille. Hän ei edes katso Liamia, eikä Liamkaan ole yrittänyt puhua hänelle. Kaikki on niin pielessä.
Nämä pari kuukautta ovat olleet helvettiä. Harry vahtii Liamia ja minä menin katsomaan Louisia.

Koputin oveen ja Louis heräsi katsoen Zaynia. Hänen kasvonsa menivät yllättyneestä surulliseen ilmeeseen, kun hän näki tämän olevan vielä unessa.
''Mä toin sulle ruokaa.''
Louis ravisteli päätään ja kävelin hänen luokseen. Laitoin pussin hänen eteensä.
''Sun täytyy syödä jotain.'' sanoin. Hän vain ravisteli päätään, ei irrottanut katsettaan Zaynista. Lopeta tämän tekeminen itsellesi. Etkö näe, että tämä ei auta ketään? Huolestutat vain kaikkia. Halusin läpsäistä häntä, herättää hänet todellisuuteen.
''Siinä on sun lemppariannos. Liam kävi hakemassa sen.'' sanoin. Heti kun sanoin Liamin nimen, hän säpsähti. Jokin oli todella mennyt vikaan heillä. 
''Okei. Pysy täällä sitten, äläkä syö.'' tiuskaisin ja kävelin pois huoneesta turhaantuneena. Miten voin auttaa häntä, kun hän ei itse halua auttaa itseään? Mitä minun pitäisi tehdä, pakottaa ruoka hänen kurkustaan alas? Pakottaa hänet puhumaan? Mitä vaan sanon tai teen, ei tee eroa hänen tilaansa. Hän ei lähde Zaynin viereltä. Ymmärrän, että hän rakastaa Zaynia ihan järjettömästi. Mutta jotain on tapahtunut, jotain sellaista, mitä hänkään ei pysty käsittämään.

Nousin autoon ja viittasin kuljettajalle kotiin. En jaksa enää katsoa, kun hän tuhoaa itseään. Se mitä hän teki itselleen oli jotain todella pahaa, muttei se näin pahaa voisi olla.

LOUISIN NÄKÖKULMA

''Lou.. Miksi sä itket?''  
Katsoin ylös, Zaynin silmät tuskin olivat auki.
''Zayn! Haluatko, että soitan-''
''En.'' 
Zayn, rakkaani, elämäni rakkaus. Miten voit olla niin rauhallinen kun satutin sinua? Tein jotain kamalaa, petin. Olen valehteleva petturi. Rakastan Zaynia ja olen heti jonkun toisen käsillä, kun hän ei ole paikalla. En ole hyvä poikaystävä. En ole edes hyvä ystävä. Laitoin Liamin turhaan kipuun ja käytin häntä.
''Zayn! Mä oon niin pahoillani! Mä oon niin pahoillani mun teosta!'' itkin maatessani päätäni hänen vatsalleen.
''Mistä.. sä puhut? Et sä mua sinne portaikkoon työntänyt. Munhan tässä pitäs pyytää anteeks, ku jätin sut yksin..'' 
Katsoin häntä. Mistä hän puhuu? Miten hän voi olla pahoillaan tekoni jälkeen?  Onko hän.. Onko hän todella niin mahtava? Hän voi vain anteeksiantaa minulle? Rakastaako hän minua niin paljon? Ei, ei hän vain voisi tehdä minulle niin!

''Zayn, mistä sä puhut?'' 
''Jätin sut yksin myrskyn aikaan. Kaaduin portaissa kun olin tulossa sun luokses. Anteeks että joudut kestää tän mun takia..'' hän sanoi heikosti. Kyyneleet virtasivat taas silmiini.
''Zayn, mikä oli viimenen asia jonka muistat?''
''Sun luokse tuleminen.. Mitenniin? Oonko mä missannut jotain?''¨
Hän ei muista. Hän ei muista mitä tapahtui. Hän ei muista nähneensä minua ja Liamia. Minulla on kaksi vaihtoehtoa; voisin kertoa hänelle totuuden ja saada hänen vihat päälleni ikuisiksi ajoiksi tai voisin olla kertomatta hänelle, silloin saisin vanhan Zaynini takaisin. Minun täytyy joko valehdella tai satuttaa häntä.
''Ei, et missannut mitään.''