Saaran näkökulma
Kun sain itseni näyttämään siedettävältä, hyppäsin taas bussiin. Minun piti käydä töistä muutama paperi, ennenkuin pääsisin konserttiin. En ole kovin iso directioner, mutta minulla ei ole mitään heitä vastaan. Miksi olisi? He ovat maailmalla, elämässä unelmaansa ja minä, minä olen täällä jumissa supermarketissa, pienellä palkalla ja ärsyttävällä pomolla! Miksi en siis pitäisi heistä? Olen hieman kateellinen... Mutta siinä se.
Kävelin pomoni toimistoon kun minut kutsuttiin sinne. ''Istu vain.'' Pomoni sanoi. Pienessä laatassa pöydällä luki 'Rouva Sievers'. Hänellä oli pieni toimisto, iso pöytä, muutama tuoli ja pari taulua. Kaikki paperit olivat huolellisesti kirjahyllyssä. ''Neiti Calder.'' Pomoni sanoi. ''Olen pahoillani, mutta meidän on irtisanottava sinut.'' Tunsin sydämeni pysähtyvän.
''M-miksi?'' kysyin varovaisesti. Ainoa syy, miksi oikeasti olin täällä oli äitini. Hän tunsi omistajan. Mutta jos he haluavat minusta eroon, se ei ole minun syyni, eihän? ''Joudumme pysymään budjetissamme. Ei mitään henkilökohtaista.'' hän selitti. Hän nosti silmälasejaan koppavan näköisenä. ''Et kyllä näytä kovin surulliselta..'' Hän nosti kulmakarvojaan, pelottavasti. Hitot, elät vain kerran, ajattelin.
''Vihasin olla täällä. Vihasin ihmisiä täällä, etenkin teitä. Ainoa syy, miksi vielä olen täällä on äitini. Koska en ole täällä töissä enää, voin kertoa asioita, joita ette tienneet. Laura soitti olleensa kipeänä, koska käskin hänen tehdä niin. Hän oli niin päissään ja pilvessä, ettei hänen työnteostaan olisi tullut mitään. Hän on myös pitänyt tätä markettia huumeiden säilytyspaikkana. Hän on kovan luokan huumediileri ja sinä olet idiootti, kun et ole nähnyt sitä. ''Nousin seisomaan ja suoristin farkkujani. ''Anteeksi, nyt minun on poistuttava tapaamaan tuiki tuntematonta ihmistä, joka sai perseeni värisemään. Asiahan ei teille kyllä varsinaisesti kuulu.''
Kävelin ulos toimistosta. Kun olin varma, ettei kukaan näe, tanssin pienen happytanssin. OLEN VAPAA! Saan nukkua ja mennä ulos, tavata uusia ihmisiä ja mikä tärkeintä, minun ei tarvitse työskennellä!
Päätin kävellä konserttiin, koska olin niin iloinen, eikä se ollut niin kaukanakaan. Mumisin laulua, jonka juuri keksin. Aloin saada outoja katseita, mutta en välittänyt. Olin niin iloinen. Kun saavuin areenalle, menin taakse. Siellä oli satoja tyttöjä kiljumassa, mutta päätin kävellä suoraan henkivartijan luo. Tyttöjen katseet seurasivat, mutta tuntui kuin minulla olisi ollut jonkinlainen kupla ympärilläni suojelemassa. Kuin mikään ei voisi satuttaa minua.
''Makaroonilaatikko.'' sanoin vartijalle. Hän nyökkäsi ja avasi oven minulle. Näin naisen odottavan oven luona. ''Hei! Kuinka voin auttaa sinua?'' Hän kysyi ystävällisesti. Hänellä oli harmahtavat hiukset ja pyöreät silmälasit, jotka keikkuivat hänen nenällään. ''Hei! Etsin Lou:ta. Minulla on hänen puhelimensa.'' Otin sen pois taskustani ja näytin hänelle. Hän katsoi sitten ipadiinsa jota piteli ja katsoi jonkin sortin nimilistaa. ''Oletko Saara Calder?'' hän kysyi, katsoen minua hieman pelottavasti. ''Se on nimeni.'' Sanoin iloisena. Hän nyökkäsi ja alkoi kävellä käytävää pitkin. Seurasin häntä, olettaen, että hän tiesi missä Lou on. ''Vaikutat erittäin iloiselta tänään.'' Hän hymyili kun käännyimme jostain mutkasta. ''Joo, sain potkut tänään.'' hymyilin hänen katsoessaan minua hiukan oudosti. Onhan se outo syy iloita, mutta hän ei saa minua muuttamaan sitä. Ei kukaan täällä.
''Okei, tämä on hänen pukuhuoneensa.'' hän esitteli, aikoen kävellä pois. Mitä? Miksi hänellä on oma pukuhuone? Luulin, että vain esiintyjillä on sellaiset. Hän selvästi näki hämmästykseni kasvoillani ja tarttui käteeni hennosti. ''Tiesithän sinä, että sinulla on Louis Tomlinsonin puhelin?'' Ei, en todellakaan tiennyt. Tunsin kun silmäni isonivat hämmästyksestä. Miten en voinut huomata sitä aikaisemmin? Olen niin tyhmä... Siksi hän ei voinut lähteä ulos ilman henkivartijaa. Ja minä kutsuin pomoani idiootiksi..
Hän puristi hieman kättäni ja lähti. Jäin yksin, kurkkuni kuivui ja käteni hikosivat. Enkö vain voisi jättää tätä puhelinta tähän oven eteen? Se on hyvä idea. Kumarruin alas ja ovi aukesi. Katsoin ylös hämmästyneenä ja näin -kenet muunkaan kuin- Louis Tomlinsonin.
''Moi!'' Hän tervehti iloisesti. Katsoin häntä suurilla silmilläni. ''Kuinka voin auttaa?'' Hän nosti minut pystyyn. ''Minä.. Minä.. Puhelin... Joo, puhelin!'' Työnsin sen suoraan hänen naamansa eteen. Hän näytti hieman hämmästyneeltä, ennen kuin otti puhelimensa minulta. ''Okei.. Olet siis Saara?'' Hän katsoi minua ihanilla silmillään. Hänellä oli päällään raitapaita ja punaiset housut. Hän näytti tosi söpöltä, mutta kuten sanoin, en ole nätti enkä mitenkään viehättävä.
''Joo.. Kiva tavata. Mikset kertonut että sä olet... Sä?'' Hyvä Saara, ajattelin. ''No.. Mä luulin että sä tajusit.'' Hän hymyili. ''Näköjään et.'' Hänen hymynsä sai jalkani melkein alta ja nojasin seinään, yritin näyttää normaalilta. Se ei näköjään onnistunut, sillä hän nosti kulmakarvojaan. ''Ootko okei?'' Hän kysyi. En, mutta olinko ikinä? ''Joo.. Mun pitää nyt mennä..'' Jalkani alkoivat taas kantaa. ''En voi antaa sun lähteä minnekkään, sä pelastit mun rakkaani.'' hän sanoi ja painoi iphoneaan rintaansa vasten. Naurahdin hänelle ja hän hymyili taas. ''Mitä sä san...'' Aloitin kysymyksen. ''Ole lavatyttömme! Jooko?'' ''Niin mikä?'' kysyin ihmeissäni.
''Yksi heistä, joka tulee lavalle konsertin lopussa. Jooko, jooko, jooko? Vaikutat tosi kivalta!'' Hän puri huultaan hermostuneesti. Tunsin, että jalkani pettäisivät taas alta ja kurkku kuivui, joten nyökkäsin vaan. Normaalisti olisin sanonut suoraan ei, mutta en olisi voinut, en noille silmille. ''Kiva! Tuu tänne, meidän meikkaaja valmistelee sut, vaikka et sä mitään meikkiä tarviikkaan!'' Hän vinkkasi. Hän oli oikeassa, en tarvinnut sitä, se ei tehnyt mitään hyvää minulle, vaikka varmaankin pitäisi. Olisin silti vain Saara, sosiaalisesti erittäin nolo Saara. Hän otti kädestäni kiinni ja toi minut pukuhuoneen puolelle.
''Hei kaikki! Tämä on Saara, yksi lavatytöistämme! Hänellä oli puhelimeni.'' Hän sanoi muille pojille. Tiedän, että olen aika rauhallinen, mutta fakta on, että en oikeastaan tiedä heistä mitään. He olivat X-factorissa, kun seurasin sitä, sen jälkeen en enää seurannut heidän elämäänsä. ''Moi Saara! Oon Harry.'' Yksi pojista tuli halaamaan minua. Otin sen mieluusti vastaan, koska se piilotti punaisen naamani. ''Olen Niall, se irlantilainen.'' Blondi tuli halaamaan. Seuraavaksi tuli poika mustine hiuksineen minua halaamaan. ''Moikka, oon Zayn.'' Halasin häntäkin. ''Palveluksessanne, Liam. Moi!'' Moikkasin ja halasin häntäkin. '' Ja mä oon Louis! Voit kutsuu Louksi tai ihan miksi vaan. Swagmasta from Doncasta.'' Hän huusi ja alkoi nauramaan. Katsoin hiukan ihmeissäni muita poikia, mutta he olivat enemmän kiinnostuneita minusta kuin ystävästään, joka räkätti vieressämme.
''Älä huoli, hän on tuollainen, outo.'' Harry hymyili, näyttäen upeat hymykuoppansa. Hymyilin takaisin. Hän vaikutti mukavalta, mutta minulle tuli olo, että hän vain yritti olla hurmaava. Miksi hän sitä yritti? Hän ei todellakaan tehnyt sitä minulle, ehkä Loulle. Joo, niin se varmaan oli. ''Sun kantsii varmaan valmistautua, oot lavalla puolentoista tunnin sisällä.'' Niall sanoi iloisesti ja hymyili. Tästä tulee mielenkiintoista, ajattelin.
No, mitäs tykkäätte? Sori ku nää osat on näin pitkii, oon jo kirjottanu tosi monta ja jos nää ei tulis niin pitkinä nii näitä osia tulis varmaan yli 40.. Tähtään noin 20, oisko hyvä? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti